Kotiseutumatkan alku oli tavanomainen. Kukonlaulun aikaan lähdettiin Paimiosta kohti Turkua ja Helsinkiä. Päivä olikin melkein puolessa kun saavuimme Vaalimaalle valmiina ylittämään raja. Suomenkin tulli seisotti meitä, mutta Venäjä laittoi paremmaksi. Aikanaan kaikki meni hyvin ja matka jatkui kohti Viipuria. Eväitä täydennettiin Sorvalin Valinnassa. Matkan teko jatkui valtatietä pitkin Kanneljärven rauniokirkolle. Kirkolla on Kanneljärvi- Säätiön pystyttämä muistomerkki. Merkki sijaitsee entisaikojen sankarivainajien hautausmaan kohdalla. Jokakesäisillä matkoillamme laskemme siihen seppeleen. Tänä vuonna matkamme isäntäpari Sinikka ja Risto Lahtinen laskivat seppeleen. Sitten onkin jo kiire hotelliin syömään ja ottamaan huoneet. Varmasti jokaisella oli nälkä, päivä oli ollut tosi pitkä. Hotelli oli Gelios ja sijaitsi Terijoella. Ruokaa oli riittävästi ja se oli maittavaa.
Aamulla lähdimme kohti Kuuterselkää. En tiedä, unohtaako vuodessa aina kaikki epämukavuudet. Niitä teitä mitä ajoimme, ei parhaalla tahdollakaan voi maanteiksi kutsua. Ne olivat sanoinkuvaamattomia. Valtavia reikiä, reikä reiän vieressä. Siinä mennään muutaman kilometrin tuntivauhdilla eteenpäin. Kuuterselkä oli siellä odottamassa meitä aurinkoisena ja tuttuna, kaikki kohdallaan. Osa meistä jäi järville. Linja-auto jatkoi Kuuterselän taisteluiden muistomerkille ja osa erkaantui omien kotikontujen sijaintipaikoille. Alpo Kuusisto apujoukkoineen alkoi kunnostaa muistomerkkiä. Merkin ympärille laitettiin soraa rikkaruohojen kasvun estämiseksi. Muistomerkkiyhdistys laski kukkavihon muistomerkille, Lauri Hämäläinen ja Marja Toivonen laskivat sen.
Kohvia ja vehnästä oli tarjolla matkalaisille. Meillä on ollut jo useana vuonna oma juomahuolto, mutta nyt meinasi olla paha takaisku! Hän oli käymässä Saksassa ja oli siinä ja siinä että ehtiikö meidän aikana takaisin. Kyllä hän ehti, niin saimme ostaa samppanjat ja muut tuliaispullot häneltä.
Matka jatkui kohti Käkisalmea niitä hirveitä teitä pitkin. Siellä ruokailimme kaupungilla ja sitten siirryimme viehättävään pieneen mökkikylään. Se oli kokonaan meidän käytössämme. Sauna oli lämpimänä. Niin saunoimme ja painuimme petiin, ja taas uni maittoi.
Aamu alkoi rauhallisesti, lähtö Valamon luostarisaareen oli vasta kello 11.00. Sinne meidät vei kantosiipialus. Matka kesti runsaan tunnin. Olimme pukeutuneet luostarin toivomusten mukaisesti, naisilla pitkät hameet ja huivi päässä ja miehet asiallisesti, ei urheiluvaatteissa.
Laatokassa on 600 saarta ja Valamon saariryhmään kuuluu useita saaria. Vierailimme heidän pyhimmässä paikassaan. Sen alkuperäiset ikonit, yhtä lukuun ottamatta ovat Suomessa. Se on lyhyessä ajassa saatettu nykyiseen asuun. Oppaamme kertoi sen olleen todella huonossa kunnossa vielä 1990-luvulla. Kyllä oli kultaa ja upeita ikoneita paljon. Pieni ryhmä lähti kiertämään pikkubussilla saarta. Kaunis saari, valtavia mäntyä ja kauniita kukkaketoja, välistä pilkahtaa aina Laatokka. Saari oli valtavan mäkinen, ihan hirvitti jyrkät alamäet. Pysähdyimme mm. paikkaan, mihin ei naiset päässeet sisälle. Eikä meille edes kerrottu miltä se näytti tai mitä siellä oli. Sitä ympäröi iso puutarha. Viljeltiin kaikkia tavanomaisia puutarhakasveja, mutta oli myös vesimeloneja ja viinirypäleitä. Varmasti oli lämmin ja suojaisa paikka. Matka jatkui, saavuimme taas upean pikku skiitan luo. Se oli remontissa, mutta saimme kurkistaa sisälle. Kaikkialla oli ikoneja, kattoa myöden. Se oli rannassa ja siinä lähistöllä oli munkkien ylläpitämä kalanviljelylaitos. Näimme tosi pienen leikkauksen saaresta. Saaressa on myös hotellimajoitusta ja sitä lisätään sinne koko ajan. Pieni yksityiskohta, munkilla oli kännykkä. Opas kertoi, että niitä on joillakin, tarvitsevat niitä yhteydenpitoon. Niinhän mekin, taitaa olla pyhä esine. Ruokailu oli luostarissa, luostarin omassa ruokasalissa, pitkät pöydät ja tarjoilu oli rivakkaa. Rannassa oli rivi myyntikojuja, matkamuistoja joka lähtöön. Illaksi saavuimme mökkikyläämme. Taas odotti sauna ja Risto paistoi meille makkarat ja alueen kahvilasta saimme juomapuolen. Sade hätistikin meidät sisälle kahvilaan. Siellä oli riemu ylimmillään koko ajan. Paras oli Alpo Kuusiston musiikkiesitys. Se oli joku lastenlaulu, ensin hän lauloi sen niin kuin sata vuotta sitten, jäykästi paikallaan seisten. Totesi, ettei se sovi nykypäivään ja niin hän esitti sen uudelleen, koreografian kera. Jalka nousi korkealle ja käsien kanssa oli vähän vaikeuksia, kun hänellä on kävelykeppi. Hyvin meni käsienkin koreografia. Olimme pakahtua nauruun. Sitä muisteltiin vielä seuraavana päivänä ja varmasti vielä kotonakin.
Sitten seurasi kotiinlähtö. Samoja teitä. Pysähdyimme mahtavan Vuoksen rannalla, siinä oli koskikohta. Ei niinkään leveä, mutta vesi meni kohisten. Paikan nimi oli Kiviniemi. Jatkoimme kohti Viipuria. Lauri Hämäläinen kertoili Viipurin taisteluista matkallamme kohti sitä. 13-vuotias Niko Harju, tämän matkan nuorin osallistuja, tarttui myös rohkeasti bussin mikrofoniin paluumatkalla, ja kertoi yllättyneensä iloisesti siitä, miten mukavaa porukkaa matkassa oli. Hän löysi myös heilin Karjalasta. Mökkikylän pienen, suloisen kissanpennun, joka tosin ei lähtenyt mukaamme Suomeen. Viipurissa jäi hieman aikaa ostoksien tekoon. Kauppahalliin ovat siirtyneet entiset torimyyjät. Torilla ei ole nyt mitään. Vaalimaan kautta palasimme kotisuomeen taas yhtä ”Kuutselän” matkaa rikkaampina.
Toisaalta kotisivuilta löydät ensivuoden kotiseutumatkan alustavan suunnitelman.